Tätä se tiesi, se viimeviikkoinen kylmyys. Eilen satoi oikein isoja räntähiutaleita ja eikös vain yöllä ollut sen verran kylmää, että aamulla seitsemän aikoihin maa oli valkoinen. Ensin näin talojen katot ja sen jälkeen kurkistin alemmaksi.

Tosin ajotie ja kulkureitit olivat sohjoiset, mutta tuli aivan mieleen Suomen toissavuotinen joulu, jolloin lunta oli juuri saman verran meidän pihassamme. Nyt kymmenen aikaan maa on jo sula, mutta katoilla lumi vielä viipyilee.

Perjantain illalliselta myöhästyimme reilusti tunnin. Onni tuli niin myöhään töistä ja liikenne YangPu-sillalla oli ihan tukossa. Siitä oli matkaa vielä puolisen tuntia jonnekin, minne, se ei oikein selvinnyt minulle siinä pimeydessä.

Jiadingilaiset kuitenkin ottivat meidät lämpimästi vastaan ison kiinalaisen ravintolan kolmannen kerroksen kabinetissa.

 Meitä oli ehkä vajaa 20 henkeä. Ruoat oli jo tilattu valmiiksi, aitoa kiinalaista ja meitä varten olivat alkupaloiksi tilanneet lohta. Onneksi kaikki ruoat maistuivat hyviltä, tarkoittaa, ettei ollut sitä tyypillistä pahentuneen hajua tai makua.

Kesken ruokailun päättivät lahjoa meitä. Saimme hiirimaskotit, halaavat sellaiset, alkavan (mouse) rotan vuoden kunniaksi. Tuskin arvasivat, että olimme molemmat rottia kiinalaisen kalenterin mukaan.

Taas otettiin kuvia ja kilisteltiin niin, että pelkäsin keskellä olevan pyörivän lasin särkyvän. Muutkin saivat pienet hiiri-maskotit. Cao oli myöskin kanssamme syömässä.

Näissä kiinalaisissa illallisissa on hyvä juttu, että ne tosiaankin päättyvät kahdessa tunnissa. Mutta ei kun karaokeen. Alussa ihmettelin, että mitä KTV tarkoittaa, kun niitä näki joka puolella kaupunki. Ne ovat juuri niitä karaoke paikkoja.

Sinne varataan huone, otetaan omat eväät mukaan, pelit ja vehkeet ovat siellä valmiina. Kiinalaiset halusivat ehdottomasti kuulla meidän laulavan. Onneksi löysimme muutaman englanninkielisen laulun, jonka pystyimme yhdessä laulamaan. Niistä kiinalaisista kappaleista emme ymmärtäneet mitään, ei edes sitä menikö laulu nuotilleen vai ei. Sillä taas ei olekaan mitään väliä. Tärkeintä on laulaa ja viettää aikaa yhdessä. Jätimme kiinalaiset sinne jatkamaan iltaa ja kello läheni yhtätoista, kun Cao toi meidät kotiin.

Koko viikonlopun on paikattu hampaani vihoitellut oikein kunnolla, on sellainen koputusarka. Luulen, että se paheni perjantain kylmästä pyöräily ajelusta. Särkylääkkeitten kanssa olen saanut oltua. Toivottavasti menee ohi ja selviän helmikuun loppuun, jolloin minulla on hammaslääkäri Suomessa.

Ulos ei siis ole tehnyt mieli. Eilen sitten vihdoista viimein aloitin urakkani; olen nimittäin suunnitellut kerääväni valokuva-albumillisen kuvia olostamme täältä Kiinassa äidilleni.

Hänellä ei ole mahdollisuutta lukea blogiani eikä varsinkaan matkustaa tänne ja  hän jää paitsi näistä meidän päivistämme täällä. Olimme tuoneet valokuvatulostuspaperia tullessamme tänne, printterissä riitti mustetta ja yli sata valokuvaa sain tulostettua. Nyt vain vähän tekstejä sinne väliin ja viemiseni on valmis. Koko päivä siinä menikin mokomassa hommassa. Paljon olisi ollut vielä kuvia, joita olisi halunnut sinne albumiin lisätä, mutta hyvä näinkin. Vaikeinta olikin valinnan tekeminen. Kuvia minulla on niin valtavasti.